Ajattelun taidoista hiilineutraalissa maailmassa

Koronapandemia on vaikuttanut jo nyt yhteiskuntaan monella tavalla. Yksi positiivinen vaikutus lienee tieteelliseen tietoon perustuvan päätöksenteon korostuminen. Politiikka on arvojen kamppailua yhteisten asioiden hoitamisessa. Arvojen kamppailussa on eduksi, jos erilaisia arvoja edustavat poliittiset toimijat perustavat käsityksensä samaan tieteelliseen tietoon. Kun poliitikko sanoo, että ”tämä ei ole ideologinen kysymys”, se nimenomaan on sitä. Samoista faktoista voi aivan perustellusti tulla erilaisiin johtopäätöksiin.

Tieteelliseen tietoon perustuen on ollut ennakoitavissa, että väestönkasvu, kaupungistuminen, kehittymätön terveydenhuolto, absoluuttinen köyhyys, elintarviketuotannon globalisaatio, matkailun kasvu sekä ilmastonmuutos ja luontokato lisäävät tartuntatautien leviämistä. Lisäksi mikrobit eli taudinaiheuttajat ympäristössämme sopeutuvat, kun ihminen muuttaa ekosysteemiä rakentaessaan teitä, padotessaan jokia ja raivatessaan monimuotoiselta metsältä viljelysalaa. Tämän sopeutumisen hintana on pandemioiden todennäköisyyden kasvu.

Helsingin yliopiston Valtiotieteellisessä tiedekunnassa julkaistiin vuonna 2018 pro gradu -tutkielma ”Varautuminen vääjäämättömään – Tulevan influenssapandemian hallinta Suomessa”. Tutkielman laatija Helmi Räisänen (2018) toteaa:

Tämä on tutkielma tulevan influenssapandemian hallinnasta Suomessa. Keskiössä ovat asiantuntijat ja asiantuntijatieto valtionhallinnon tasolla ja valtion tutkimuslaitoksessa. Influenssapandemia tarkoittaa maailmanlaajuista epidemiaa, jonka aiheuttaa uudentyyppinen virus, jolle ihmisillä ei ole vastustuskykyä. Asiantuntijat arvelevat, että influenssapandemian tapahtuminen on varmaa, mutta sen ajankohtaa, vakavuutta eikä tarkkaa aiheuttajaa voida tietää ennalta.

Pandemia oli siis ennakoitavissa, mutta ei ennustettavissa. Ennakoimisesta ei ole mahdottoman pitkä matka varautumiseen. Voisiko meillä toimia poliitikkojen käytettävissä oleva eräänlainen poikkitieteellinen paneeli, joka mallintaisi poliittisten päätösvaihtoehtojen mahdollisia vaikutuksia etukäteen? Kyseinen paneeli voisi myös antaa suosituksia päätösten toimeenpanoon niin, että niiden vaikutuksia on helpompi tutkia. Esimerkiksi aktiivimallin vaikutuksia oli vaikeuksia saada tutkituksi, koska ei ollut löydettävissä sopivaa verrokkiryhmää (Kyyrä, Naumanen, Pesola, Uusitalo & Ylikännö 2019).

Etsiessäni taannoin roskapussia siivouskaapista huomasin, että minulla oli mielessä erivärinen roskapussi kuin mitä kaapissa oli. Jouduin palaamaan monta kertaa siivouskaappiin etsimään roskapussia, koska en osannut hakea oikeanväristä roskapussirullaa. Minulla oli siis voimakas malli mielessäni ohjaamassa ajatteluani. Tämä ei ollut yksittäistapaus – huomasimme kerran kollegan kanssa, kun sovimme tapaavamme Kokkolan pääkampuksella parkkipaikalla, josta lähtisimme samalla kulkupelillä Ylivieskaan, että toinen meistä oli talon takana olevalla parkkipaikalla ja toinen etupuolen parkkipaikalla. Meillä molemmilla oli oma ajatusmallimme, josta emme olleet tietoisia. Tämä on ajattelussa pikemmin sääntö kuin poikkeus. Meillä on tiedostamattomia tapoja lukita tiettyjä asioita ajattelussamme omalla tavallamme. Ajattelu ilman malleja on mahdotonta, mutta eräänlainen hinta tästä on se, että mallit väistämättä kapeuttavat ajattelua.

Tavallisesti tästä ei ole kenties suurempaa haittaa kuin pieni riita puolison kanssa. Poliitikoilla ja päättäjillä panoksena on muutakin kuin perhesopu. Esimerkeiksi tulevat mieleen muutaman vuoden takainen taksiuudistus ja aktiivimalli. Molemmissa tapauksissa ajattelun vie väärille urille sama tiedostamaton malli. Kyseessä on kysynnän ja tarjonnan malli.  Joskus puhutaan myös kysynnän ja tarjonnan laista, mutta kyseessä ei ole luonnonlaki, vaan malli. Kysynnän ja tarjonnan malli on monissa tilanteissa hyvä asioiden hahmottamiseen. Sen taustalla on kuitenkin oletuksia, jotka eivät välttämättä aina päde, ja joissakin yhteyksissä sitä ei kannattaisi käyttää.

Taksiuudistuksen ajatuksena oli vapauttaa taksikyytien hinnoittelu sääntelystä, jolloin taksikyytien tarjonta kasvaisi, mikä lisäisi myös kysyntää ja kaikki voittaisivat. Todellisuudessa kävi niin, että jopa suurissa kaupungeissa taksikyytien laatu heikkeni ja hinnat nousivat. Taksiuudistus tehtiin first best
-maailmaa ajatellen, jossa vallitsee täydellinen kilpailu, asiakkaat arvostavat hintaa enemmän kuin laatua, kaikki toimijat toimivat järkiperäisesti ja ovat hyvin informoituja. Oikeasti toimimme usein second best -maailmassa, jossa esimerkiksi Helsingin taksimarkkinoilla muutama suuri yhtiö määrää hintoja, eivätkä ne pääse muodostumaan vapaasti. Asiakas ei voi myöskään tietää taksikyydin laadusta yhtä paljon kuin taksikyydin tarjoaja. Niinpä ei ole yllättävää, että Helsingissä taksikyytien hinnat nousivat selvästi pian uudistuksen jälkeen ja erilaisissa selvityksissä noin puolessa tarkastetuista takseista on ollut vähintään yksi laatuun liittyvä puute (verot maksamatta tms.).

Toinen esimerkki mallien harhaanjohtavuudesta on maahanmuuton vaikutukset kantaväestön palkkoihin. Ihmiset ajattelevat tiedostamattaan kysynnän ja tarjonnan mallin mukaan: kun maahanmuuttajia tulee työmarkkinoille, palkat laskevat ja kantaväestö joutuu tyytymään pienempiin palkkoihin ja/tai työttömyys kasvaa. Samaan aikaan tutkimustulokset kertovat, että maahanmuutto ei pienennä palkkoja (Hiilamo 2019). Tähän ajatusharhaan on helppo langeta, jos tiedostamattaan ajattelee työpaikkojen määrän olevan vakio ja hahmottaa tilannetta tiedostamattaan kysyntä ja tarjonta -kehyksen kautta. Työpaikkojen määrä ei ole vakio, vaan se voi nousta, kun työtä hakevien ja tekevien määrä kasvaa.

Kaikki mielipiteet eivät ole samanarvoisia. Sanomalehtijutun kommenttipalstaa lukiessa jää vaikutelma, että lukijoilla on usein enemmän intoa kuin kompetenssia kritisoida asiantuntijoiden näkemyksiä. Joskus meillä onkin riittävä ymmärrys asiasta kritiikkiin, mutta ei aina. Johanna Vehkoon saama tuomio kunnianloukkauksesta kumottiin taannoin korkeimmassa oikeudessa. Jos käy lukemassa kommentteja tällaisen uutisen alla, voi todeta, että korkeimman oikeuden tulkinta vei joltakin viimeisen uskon oikeusvaltioon ja toiselle puolestaan se palautti sen. Todellisuudessa tavallisella kansalaisilla ei ole kompetenssia arvioida tätä tai muitakaan ennakkotapauksettomia oikeusjuttuja eikä sitä, noudattavatko ne oikeusvaltion periaatteita. Jokainen mielipide saa kuitenkin näissä yhteyksissä virtuaalisia tykkäyksiä, jotka tulkitaan merkiksi siitä, että ollaan oikeassa.

Huolestuttavaa on minusta se, että korkeasti koulutetutkin antavat tunteiden viedä tulkintojaan varsin pitkälle, vaikka yliopistollisen jatkotutkinnon suorittaneen olettaisi harjoittavan itsekritiikkiä. Twitterissä tuli vastaan taannoin ketju, jossa aloittaja totesi, että pitkän uran julkisella sektorilla tehneeltä henkilöltä perittiin takaisin 6 euroa liikaa maksettua palkkaa tämän irtisanoutuessa. Tämä takaisinperintä tulkittiin niin, että ”ollaan aika lailla ytimessä siinä, miksi terveydenhuollossa on työntekijäpula.” Tämä twiitti sai noin 2 000 tykkäystä muutamassa päivässä. Tulkittiinko tässä aika paljon kenties rutiininomaisesta takaisinperinnästä? Eikö palkanlaskijan velvollisuus ole periä takaisin liikaa maksettu palkka? Laki ei tällä hetkellä ilmeisesti tunne mitään alarajaa tässä, toisin kuin esimerkiksi pienten veromätkyjen takaisinperinnässä. Eikö silloin aseteta työntekijöitä erilaiseen asemaan, jos yhdelle liikaa maksettua palkkaa ei peritä takaisin? Joku kommentoija ehdotti, että takaisinmaksukehotus lähtee automaattisesti ilman, että sitä kukaan muu kuin kyseinen palkansaaja huomasi. Tämä kommentti ei enää saanut juurikaan tykkäyksiä, ja moni alkuperäisen twiitin lukeneista olikin jo ehkä jonkin toisen mikrokohun aiheuttamissa tunnereaktioissa.

Korkea koulutus ei tarkoita automaattista suojaa ajattelun vinoumilta. Tästä hyvä esimerkki on liikuntalääketieteen erikoislääkäri Pippa Laukan (2020) kolumni Helsingin Sanomissa.  Laukka (2020) kirjoitti kolumnissaan ajatuksen lääkefirmoista maksamassa lääkäreille lääkkeidensä määräämisestä olevan järjetön. Vastineessaan Laukalle neuropsykologi Mira Karrach ja reumasairauksien erikoislääkäri Jarno Rutanen (2020) kirjoittavat:

Kaikki ihmiset, myös lääkärit, ovat alttiita yleisille ajatusvirheille, mielikuvavaikuttamiselle ja mainonnalle. Läheinen yhteistyösuhde lääkeyhtiöön heikentää lääkäreiden objektiivisuutta ja vaientaa kritiikkiä myös silloin, kun sille olisi tarvetta. Erityisen altis vaikuttamiselle ihminen on silloin, kun hän on omasta alttiudestaan täysin epätietoinen.

Energiatekniikan alaa ja julkista keskustelua tarkkaan seuraavana näen, että jopa professorit kärsivät erilaisista ajattelun vinoumista ja saattavat käyttää samassa yhteydessä eri standardeja energiatekniikoita verratessaan. Ydinvoima saattaa olla selkeästi ”kallista”, mutta uusiutuvan energian kalleus on ”filosofinen kysymys”. Tai sitten niin, että ”vanha teknologia on kallista, mutta uusiutuva energia voidaan tehdä politiikalla edulliseksi”. Mikä tahansa asia voidaan tehdä edulliseksi tai kalliiksi politiikan avulla, mutta myös toiseen suuntaan näkee ylilyöntejä. Yhden selvästi ydinvoimamyönteisen professorin mukaan tuulivoimaloiden lapojen päätyminen toistaiseksi kaatopaikalle on suurempi ongelma kuin ydinjäte. Kumpikin asia näistä on ongelmallinen, mutta ne eivät ole ratkaisemattomia. Meillä on suuri kiusaus kehystää eri tavalla se, mitä itse tutkimme ja kehitämme tai mistä pidämme, ja soveltaa eri standardia muulle. Onko vielä niin, että media suosii niitä tekniikan alan opettajia ja tutkijoita, joilla on taipumusta ajattelun vinoumiin ja jotka ilmaisevat selkeästi kantansa siitä, mikä on ”vanhaa” ja mikä ”uutta” tekniikkaa silloinkin, kun tällaista jakoa ei ole mielekästä tehdä? Kun tällaista henkilöä paljon kysytään haastatteluihin, hän saa tavallaan vahvistusta vinoumilleen, että on oikeassa. Esimiehetkin lienevät mielissään, kun instituutio saa medianäkyvyyttä. Harva asiaa hyvin tunteva kollega haluaa julkisuudessa lähteä esittämään kritiikkiä – usein purraan hiljaa hammasta.

Ammatillisten opettajaopintojeni aikana muutama vuosi sitten pääsin tutustumaan kasvatustieteen ja psykologian alan ensimmäisiin yliopistotason oppikirjoihin. Huomioni kiinnittyi mielenkiintoisten ilmiöiden lisäksi huomattavaan tieteenfilosofiseen nöyryyteen, johon en törmännyt tekniikan alan opinnoissani tai perehtyessäni taloustieteen oppikirjoihin. Malleja ei esitetty lakeina eikä tietoa varmana, vaan lukijaa kannustettiin kriittisyyteen. Omasta tekniikan alan opiskelustani on jo sen verran aikaa, että tämä asia on olettavasti parantunut. Meritoitumiseen perustuvassa yhteiskunnassa kestänee jonkin aikaa, että tieteenfilosofisesti valveutuneemmat tieteenharjoittajat ottavat haltuunsa professuurit ja lehtoraatit.

Ei ole harvinaista, että yhteiskunnallisen ongelman ratkaiseminen johtaa ennemmin tai myöhemmin toiseen ongelmaan. Tästä on lukuisia esimerkkejä.

Varsin nopeasta ja suuresta ongelman pulpahtamisesta esimerkkejä on esimerkiksi Maon Kiinasta 1950- ja 1960-luvuilta. Pienoismasuuneja haluttiin ihmisten takapihoille teräksen tuotantoon Kiinan talouden kasvamiseksi. Arviolta 100 miljoonaa kiinalaista siirtyi pois maataloudesta tuottamaan terästä ”takapihallaan”. Ruuantuotanto laski ja seurasi nälänhätä. Suuret määrät puuta kaadettiin puukoksin takia. Masuunilla ei voida tuottaa laadukasta terästä, johon vaaditaan mellotustekniikkaa. Teräksen tuotannossa on mittakaavaetu, joten ei ole järkeä tuottaa sitä takapihoilla. Systeemiajattelu siis puuttui.

Toinen esimerkki Maon Kiinasta on varpuset, jotka syövät täysikasvuisena viljanjyviä. Mao määräsi varpuset hävitettäviksi, jotta suurempi osa tuotetusta viljasta päätyisi varpusen sijaan ihmisille. Vaikka täysikasvuiset varpuset syövät viljanjyviä, pääasiallista varpusten poikasten ruokaa ovat hyönteiset. Poikasten puuttuessa hyönteisten määrä räjähti, mistä seurasivat suuri viljakato ja nälänhätä. Maon politiikan seurauksena kuoli eri arvioiden mukaan 15–40 miljoonaa ihmistä. Systeemiajattelu olisi kenties paljastanut epäsuorat mutta katastrofaaliset seuraukset.

Ongelman pulpahtamista sattuu myös läntisessä maailmassa. Noin 100 vuotta sitten Yhdysvalloissa sattui lyhyen ajan sisään useita jääkaappien räjähdyksiä, kun siihen aikaan yleisesti käytetty metyleenikloridi räjähti helposti vuodettuaan huonetilaan. Jääkaappiteollisuus pelästyi toden teolla, että kuluttajat palaavat entiseen tekniikkaan jääkaappien räjähtämisen pelossa. Tämä ”tekniikka” oli Suomessa yleinen vielä 2. maailmansodan jälkeenkin, eli kyseessä oli jääpalojen varastoiminen sahanpuruun ja ”kylmän” tuottaminen sulavan jään avulla. Suuret jääkaappi- ja kylmäainevalmistajat yhdistivät voimansa ja kehittivät ”täydellisen” joukon kylmäaineita, joiden kauppanimeksi tuli freonit. Useampi vuosikymmen oltiin käsityksessä, että freonit olivat täydellisiä kylmäaineita. Lopulta huomattiin, että freonien sisältämät klooriyhdisteet tuhosivat elonkehää liialta ultraviolettisäteilyltä suojaavaa otsonikerrosta. Freonien jälkeen tulleet ”otsoniystävälliset” kylmäaineet puolestaan olivat voimakkaita kasvihuonekaasuja.

Kylmäaineet ovat teknologisen kehityksen kannalta mielenkiintoinen esimerkki senkin vuoksi, että niistä ei ole freonien jälkeen pystytty kehittämään kuluttajalaitteisiin (kuten jääkaappi) sellaisia, että ne olisivat samaan aikaan räjähtämättömiä, otsonia tuhoamattomia, ilmastoa lämmittämättömiä ja taloudellisia. Teollisessa käytössä on osin palattu freoneja edeltäviin kylmäaineisiin, eli hiilidioksidiin ja ammoniakkiin. Tämä on yksi esimerkki siitä, että vaikka tarve olisi huutava, teknologian kehittymisessä kysyntä ei aina pysty luomaan tarjontaansa. Teknologian historiaa tunteva tutkija Janne M. Korhonen (2019) on tästä kirjoittanut paljon.

Tekniikan kehitys on luonteeltaan sellaista, että hyödyt ilmenevät haittoja nopeammin. Olisiko mahdollista perustaa ennalta asioita mallintava taho, joka pyrkii systemaattisesti ennakoimaan mahdollisia haittoja jo ennen kuin tekniikan käyttö pääsee kasvamaan niin suureksi, että sen korvaaminen on vaikeaa?

Juha Sipilän hallitus pyrki pidentämään työuria nopeuttamalla nuorten opiskelun aloittamista. Tavoite oli hyvä, mutta keinot olivat vähemmän onnistuneita. Ensikertalaisuutta alettiin suosia pistein, jotta ensimmäistä opiskelupaikkaansa hakevat pääsisivät nopeammin opiskelemaan. Seurauksena oli, että nuoret alkoivat pitää ensikertalaisuutta niin arvokkaana, että moni ei raaski ”haaskata” ensikertalaisuuspisteitä. Näin moni nuori lykkää opiskelun aloittamista opiskellessaan vuosia valintakokeisiin, korottaa yo-kirjoitusten arvosanoja jne.

Kysyin taannoin monimuoto-opiskelussa opiskelevilta opiskelijoiltani, kuinka moni heistä oli joskus ollut työttömänä: hyvin harva oli ollut. Kysyin edelleen, tarkoittaako tämä sitä, että he ovat maksaneet turhaan työttömyysturvasta. Jos ei olisi minkäänlaista työttömyysturvaa, olisi koronapandemian myötä tullut jättimäinen lama, jossa kymmeniä prosentteja työvoimasta olisi jäänyt työttömäksi. Se ei olisi ollut luovaa tuhoa, jonka tehtävä on puhdistaa vanhoja rakenteita uudistumisen tieltä, vaan myös terveitä yrityksiä olisi mennyt nurin. Kun työttömäksi jäänyt saa työttömyyskorvauksia, ei kuluttaminen lopu hänen osaltaan kuin seinään. Näin työttömyyskorvaukset ovat rajoittaneet työttömyysaallon etenemistä ja ovat pelastaneet monen sellaisenkin työpaikan, jotka eivät ole koskaan olleet työttömiä. Taloustieteilijät kutsuvatkin työttömyyskorvausta automaattiseksi vakauttajaksi, joka taantumassa estää syöksykierrettä.

Meillä on hiukan karrikoituna enemmän tai vähemmän taipumusta nähdä hyvät asiat omiksi ansioiksemme ja epäonnistumiset olosuhteiden tai jonkin muun tahon viaksi. Suuren omaisuuden peliyrityksillä tehneet, mielellään veronsa maksaneet ovat virkistävä poikkeus muuten melko yksipuolisessa keskustelussa. Moni meistä on menestynyt ainakin osin hyvinvointivaltion mahdollistamana. Verotuskeskustelu on usein kehystetty niin, että verotus on jokin musta aukko tai kankkulan kaivo, johon rahat menevät, tai vähintäänkin, että ihmiset tietävät paremmin itse, mihin rahojaan haluavat käyttää. Tiedämmekö tänään, mitä tietä käytämme viikon päästä tai millaista erikoissairaanhoitoa tarvitsemme kolmen viikon päästä yllättävässä sairauskohtauksessa? Itse olen tehnyt joukon vääriä koulutusvalintoja, mutta saanut aina uuden mahdollisuuden ”ilmaisiin” opintoihin uudella alalla. Maksan mielelläni veroni, että sama opettavainen ”nuoruudenharhailu” olisi mahdollista muillekin.  

Suomalaistaustainen yrittäjä Yhdysvalloissa toteaakin siellä riivaavasta työvoimapulasta näin: ”En olisi nuorena uskonut, että koskaan sanon näin, mutta sitä [yhtiön verotusta] voisi jopa nostaa. Ainakin yhdellä ehdolla: jos verotulot käytettäisiin koulutukseen ja terveyden­hoitoon. Nyt työnantajat maksavat kummastakin. Työntekijät pitää kouluttaa itse, ja se käy kalliiksi, jos nämä vaihtavat heti työpaikkaa.” (Berner 2021.)

Hyvinvointivaltion veropohjan kannalta olisi hyvä, jos osaisimme paremmin nähdä hyvinvointivaltion kannattelun ja ymmärtäisimme useammin, että moni hyvä asia omassa elämässämme on hyvinvointivaltion mahdollistama. Vanheneva väestö ja pienenevät työvoimakohortit ja mahdollisesti hidas työn tuottavuuden kehitys (ks. Suokko & Partanen 2017) tarkoittavat joko kasvavaa veroastetta tai hoidon ja hoivan laadun huononemista.

Olen opiskellut koulujärjestelmämme alusta loppuun, ammattikoulusta filosofian tohtoriksi. Luulin pitkään, että en ole itse saanut oppia systeemiajattelusta, kunnes luin virologi Olli Vapalahden haastattelua COVID-19:n omikron-variantista. Vapalahti totesi aivan oikein, että joukosta yksittäisiä mutaatioita viruksen genomissa ei voi tehdä lopullisia päätelmiä vaan on tutkittava näiden mutaatioiden yhteisvaikutusta (Puttonen 2021). Tutkijakoulutuksen saaneelle ei tule yllätyksensä, että summavaikutusta ei saada osiensa summana itseorganisoituvissa ja muuttuvaan ympäristöönsä sopeutuvissa järjestelmissä, jollaisia ovat niin valintapaineen alla oleva virus kuin yhteiskuntakin. On arveltu, että COVID-19:n omikron-variantti kehittyi HIV-positiivisten keskuudessa Etelä-Afrikassa ja tässä osansa saattaa olla sillä, että kyseisillä ihmisillä ei ole ollut varaa HIV-lääkkeisiin (Sutinen, 2022). Kun maapallon asukasmäärä kasvaa, taloudellinen toiminta laajenee uusille alueille, ilmastonmuutos ja luontokato etenevät, ei paine erilaisten epäsuorien, mutta suurien vaikutusten kantautumiseen meille asti ole ainakaan vähenemään päin. Pitäisikö esimerkiksi kehitysapua miettiä yhä enemmän siltä kannalta, että mahdollisuuksien puuttuminen ja epätasa-arvo yhdessä maailmankolkassa ei välttämättä vaikutuksiltaan pysy siellä. Suomi ei ehkä yksin pysty globaaliin epätasa-arvoon suuresti vaikuttamaan, mutta voimmeko vaikuttaa osana EU:a?

Opiskelin soveltavan mikrobiologian alan tutkijakoulussa filosofian tohtorin tutkintoa varten. Siellä ja tutkijan työssäni opin systeemiajattelua ja tieteenteon etiikkaa. Tekniikan alan korkeakoulutuksen on tulevaisuudessa vastattava erilaisiin visaisiin ekologisiin ja yhteiskunnallisiin haasteisiin. Ekologiset ongelmat ja niiden ratkaisu vaikuttavat kaikkeen. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että on vaadittu koulutuspoliittista manifestia (Tekniikan alan korkeakoulutuksen on vastattava luonnon hätähuutoon), jonka myös itse olen allekirjoittanut. Manifestissa sanotaan:

Myös tekniikan alan on vastattava luonnon hätähuutoon. Ekologiset näkökulmat on sisällytettävä kaikkeen alan korkeakouluopetukseen. Samalla pitää lisätä monitieteellistä yhteistyötä ja on kuunneltava muiden alojen asiantuntijoita, esimerkiksi ihmistieteiden osaajia. Insinöörien on opittava hahmottamaan erilaisia maailmankuvia ja ajattelemaan kriittisesti, koska yksin emme ratkaise ekologisia ongelmia.

Insinöörien pitää ymmärtää maailmaa, jossa tekniikkaa sovelletaan. Onkin ehdottoman tärkeää avartaa käsitystä insinöörin vastuusta. Vastuu on kannettava paitsi suunnitelluista teknisistä ratkaisuista, myös ratkaisujen soveltamisen seurauksista. Teknologian kehitys on osasyy nykyiseen luonnon hätähuutoon. Meillä ei ole varaa siihen, että uudella teknologialla kaivetaan ekologista kuoppaa entistä syvemmäksi.

Tätä vaatimusta on helppo pitää oikeutettuna. Tekniikan alan opettajana yritän ottaa tätä huomioon opettamisessani. Opettaminen pakottaa ajattelemaan asioita monelta kannalta ja vaatii syvällistä ymmärrystä asioista, joita opettaa. Opettajana onkin aina oppijoiden joukossa. Valmiiksi ei tule koskaan.