Sujuvuutta väitöskirjaprojektiin – tarkkaile opiskelutapojasi ja kehitä opiskelutekniikoita

Väitöskirjan tai minkä tahansa opinnäytetyön kirjoittaminen on mittava urakka. Sekä koulutusta tarjoavan organisaation että itse opiskelijan olisi kyettävä rakentamaan prosessi, joka tukee oppimista ja valmistumista. Tässä artikkelissa keskityn opiskelijan omissa käsissä oleviin toimiin.

Tutkiminen vaatii aikaa ja paneutumista. Tutkimukselle on hyvä varata ja aikatauluttaa sellaista aikaa, jolloin tutkija on vireimmillään. Yksittäiset tunnit siellä täällä eivät korvaa riittävän pitkiä ja laadukkaita tutkimushetkiä. Joillakin jatko-opiskelijoilla tuottavin aika voi olla aamusta ennen lounasta. Toisilla tuottoisa aika on taas johonkin muuhun aikaan päivästä. Tällaista ”prime-time” -työskentelyaikaa on hyvä varata tutkimukselle. Jos käytettävissä on koko päivä, voi aamupäivästä tehdä esimerkiksi enemmän vireyttä vaativia kirjoitustöitä ja lounaan jälkeen vaikkapa kirjoittamista tukevaa tiedonetsintää tai lukemista. Opiskelun rytmittäminen lisää tehokasta peliaikaa.

Toinen urakan kulmakivistä on toimiva ohjaus. Tässä korkeakoululla on tärkeä rooli, mutta myös opiskelija voi itse vaikuttaa paljon pyytämällä säännöllisesti ohjaajilta ohjausta. Säännölliset ja vuoden kiertoon aikataulutetut tapaamiset pitävät tutkimusprosessin varmemmin vireessä kuin satunnaisesti tapahtuvat yhteydenotot. Ohjaushetkiä on parempi aikatauluttaa ja sopia etukäteen ennaltaehkäisevästi, eikä ainoastaan silloin, kun ongelmavyyhtiä on päässyt jo syntymään.

Ennen ohjausta opiskelijan on hyvä määritellä ohjaustarve mahdollisimman tarkasti ja kertoa se ohjaajalle. Ohjaajan on tällöin helpompaa ja nopeampaa vastata ohjauspyyntöön sekä antaa relevanttia palautetta. Ohjaajilla on tyypillisesti useita ohjattavia muiden töidensä ohella, ja he saavat runsaasti luettavaa. On paljon työläämpää vastata ylimalkaiseen ja epämääräiseen ohjauspyyntöön kuin selkeämmin jäsenneltyyn.

Ohjaustarpeen määrittelyssä on myös se hyvä puoli, että kun käsillä olevan ongelman määrittelee mahdollisimman tarkasti ohjaajaa varten, opiskelija saattaa samalla omatoimisesti löytää ratkaisun avaimia kyseiseen ongelmaan. Ylipäätään pulmasta puhuminen tai kirjoittaminen vie lähemmäksi ratkaisua. Ratkaisu voi löytyä myös luennolta, artikkelista tai teoksesta. Jatko-opiskelijan kannattaakin rakentaa ja ylläpitää tutkijan verkostojaan, lukea paljon ja osallistua seminaareihin. Yhtä hyvin ratkaisu voi löytyä tekemällä hetken ihan jotain muuta ja ottamalla etäisyyttä ongelmaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että sopivasti rytmitetyt tauot ja lepo edistävät opiskelua (esim. Päivänsalo 2020).

Omaa tutkimusprojektiaan kannattaa esitellä usein ja erilaisille yleisöille. Erilaiset yleisöt kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin ja saavat tutkijan pohdiskelemaan työtään monesta eri näkökulmasta. Tutkimuksen esittely on myös järkevää siksi, että aina kun valmistautuu esitykseen, täytyy pohtia, miten taustoittaa aiheen, mihin teemoihin ja ajankohtaisiin kysymyksiin sitoo aiheen, kuka on yleisö ja mikä heille on relevanttia, miten määritellä tutkimusongelma kiinnostavasti ja mikä siinä on merkityksellistä, ja ketä tai mitä tutkimustulokset hyödyttävät.

Nämä kaikki pohdinnat auttavat tutkijaa prosessoimaan aihettaan ja löytämään yhä täsmällisempiä ja kiinnostavampia näkökulmia tutkimukseen sekä siihen, kuinka tarjoilla aihe yleisölle. On nimittäin mahdollista tarjoilla ja taustoittaa sama aihe hyvin kiinnostavalla tai lattealla tavalla. Tuon tavan pitäisi vähintäänkin olla selkeä ja koherentti. Parhaimmillaan tutkimusongelma taustoitus ja esittely voivat olla erityisen kiinnostavia, oivaltavia ja sellaisia, että ne jo itsessään herättävät lukijassa tai kuulijassa uusia oivalluksia.

Tutkimusraportin sisällysluetteloa kannattaa hahmotella jo varhaisessa vaiheessa. Tutkimushankkeen jäsentäminen tutkimusraportin otsikoiksi auttaa hahmottamaan ja hallitsemaan laajaa kokonaisuutta. Eri osiot toimivat myös suunnittelun välineinä, ja niiden kautta voi aikatauluttaa tutkimuksen etenemistä. Kaikenlainen osakokonaisuuksien jäsentely auttaa myös hahmottamaan tutkimuksen edistymistä. Edistymisen hahmottaminen auttaa puolestaan useimpia tutkijoita luottamaan omaan tekemiseensä, tekemään työtä valmistumisen eteen ja olemaan suunnitelmallisempia.

Edistymistä voi hahmottaa myös tutkimuspäiväkirjan avulla. Tutkimuksen vaiheita kannattaa dokumentoida itselleen, sillä tällöin tulee tallennettua, mitä pohdintoja ja kysymyksiä milloinkin on herännyt. Päiväkirjamainen kirjoittaminen toimii myös oppimisen ja pohtimisen välineenä, koska se auttaa kehittelemään ajatusten ituja eteenpäin. Ajatusten tallentaminen mahdollistaa niihin palaamisen aikojenkin päästä. Tutkimuspäiväkirja auttaa tutkijaa hahmottamaan myös omaa oppimistaan ja tutkimuksen etenemistä. Tämä on motivaation kannalta tärkeää. Muutoin tutkijalle voi syntyä valheellinen käsitys, että projekti ei lainkaan etene.

Kaikenlaiset tutkimusasetelman ja alustavien tutkimustulosten visualisoinnit, esimerkiksi kaavioiden piirtäminen, Post it -laputtaminen, värikoodien käyttö ja posterit auttavat hahmottamaan kokonaisuutta, vertailemaan osia suhteessa toisiinsa ja täsmentämään asetelmaa. Aineiston analyysissa kannattaa myös tutustua erilaisiin sähköisiin analyysityökaluihin.

Visualisointi voi toimia myös oppimisen välineenä. Jos jotain ei vielä täysin ymmärrä, on hyödyllistä yrittää kuvata asiaa kaaviolla tai kuvalla. Kuvaa piirtäessään tulee selkeytettyä, mitkä käsitteet liittyvät kokonaisuuteen ja mitkä ovat niiden suhteet toisiinsa. Toisin sanoen visualisointi voi auttaa tutkijaa kampeamaan orastavaa ymmärrystä (joka on usein alussa tiedostamatonta) jäsennellyksi ja tietoiseksi ymmärrykseksi. Kuviot ja visuaalisuus auttavat tutkijaa viestimään tiiviissä muodossa tiedeyhteisölle, yleisölle ja ohjaajille tutkimusprosessin aikana syntyviä merkitysten kiteytymiä. Yleensä tutkimuksen tulokset rakentuvat edellä mainituista löydöksistä.

Kirjoittaminen sujuu toisinaan kuin leikiten ja toisinaan ei synny yhtään tekstiä. Silloin kun kirjoittaminen sujuu, ei välttämättä kannata ”tyhjentää pajatsoa” kokonaan ja kirjoittaa itseään uuvuksiin asti. Kirjoittamisvireen kannalta on hyvä lopettaa ”hyvän sään aikana” eli silloin, kun on vielä voimia ja intoa jäljellä. Tämä antaa hyvän syyn tarttua kirjoittamiseen toisella kerralla uudelleen. Kirjoittamisen sujuvuutta voi edistää esimerkiksi siten, että jokaisen työskentelysession päättyessä kirjaa muistiin tehtäviä seuraavaa kirjoitussessiota varten. Tämä auttaa muistamaan, mihin vaiheeseen jäi ja ennen muuta madaltaa kynnystä palata kirjoitusurakan äärelle. Tällainen työskentelyn selkeyttäminen säästää myös aikaa. Jos kirjoittamisesta on vierähtänyt aikaa, joutuu tekemään todennäköisesti ajallisesti mittavan ajatustyön ja orientoitumisprosessin, jotta pääsee ylipäätään kiinni siihen, mihin on jäänyt ja mistä jatkaa eteenpäin. Toisin sanoen muutamilla opiskeluteknisillä korjausliikkeillä ylimääräistä säätämistä on mahdollista huomattavasti vähentää.

Samanaikaisesti on hyvä pitää vireillä parin eri osa-alueen kirjoitusurakkaa. Eri urakoita on hyvä pitää vireillä, koska oppiminen ei ole useinkaan lineaarista, vaan tielle osuu usein erilaisia esteitä ja mutkia, kunnes matka saa taas jatkua vauhdikkaammin. Yhtä ainoaa urakkaa ei kannata härkäpäisesti edistää, vaan toisinaan on parempi hankkia uutta tietoa, antaa oivalluksille aikaa ja siirtyä joustavasti toisen urakan pariin. Tällaisen joustavuuden on huomattu edistävän oppimista ja olevan oppimistulosten ja ajankäytön suhteen kokonaistaloudellisempaa kuin joustamaton suunnitelma, jossa yksi tehtävä tehdään kokonaan valmiiksi ennen siirtymistä seuraavaan (esim. Päivänsalo 2020, 63–71).

Kirjoittamiseen voi tulla taukoa myös silloin, kun teksti on ohjaajalla luettavana. Opiskelijan tulee varautua viikkojen tai kuukauden odotusaikaan. Myöskään tätä aikaa ei kannata tuhlata odotteluun, vaan jatkaa toisen urakan parissa. Erityyppisiä urakoita ovat esimerkiksi tiedon etsintä, lukeminen, kirjoittaminen, kuvion ja taulukoiden piirtäminen, luentotallenteen tai podcastin kuunteleminen ja niin edelleen. Myös se tuo tarvittavaa vaihtelevuutta, että kirjoittaa vuoroin teoriataustaa tai menetelmiä tai muuta osiota. Toisin sanoen harkittu luoviminen edellä mainittujen urakoiden parissa tuo aiemmin kuvattua kokonaistaloudellisuutta opiskeluun.

Jotta useampaa urakkaa voi pitää vireillä samaan aikaan, kannattaa itselleen luoda järkevä ja toimiva systeemi tiedostonhallintaan. Kannattaa selkeästi erotella, mikä on omia muistiinpanosivuja, mikä artikkelin tai tutkimusraportin käsikirjoitusta ja niin edelleen.

Kirjaston tietopalvelut ja tiedonhankinta on syytä ottaa heti alussa haltuun. Mikäli tutkimuksen lähteet eivät ole alussa asianmukaisia ja ajankohtaisia, ei tutkimus voi olla lopussa laadukas tai luotettava.

Lähteet kannattaa merkitä huolella heti alusta alkaen, mutta kielenhuoltoon ei kannata satsata liikaa aikaa kirjoittamisen alkuvaiheessa. Teksti muokkautuu ja uusiutuu moneen otteeseen. Kielenhuollon aika on vasta prosessin loppuvaiheessa. Artikkeliväitöskirjassa kielenhuolto tehdään, kun artikkelin käsikirjoitus on valmis.

Väitöskirjaa ei kannata ottaa liian vakavasti. Väitöskirja on opinnäytetyö eli eräänlainen harjoitustyö. Väitöskirjaprosessin aikana tutkijan taidot kypsyvät ja väitöskirjan jälkeen hän kykenee todennäköisesti laadukkaampaan työhön kuin väitöskirja kaikkine kerrostumineen on. Tämä tarkoittaa sitä, että tutkijan ei kannata puristaa liikaa mailaa, vaan hyväksyä se, että väitöskirja on harjoitustyö ja inhimillinen tieteellisen työn tuotos. Siihen voi jäädä ja todennäköisesti jääkin kirjoitusvirheitä ja muita lapsuksia. Mitä pikemmin tutkija tämän hyväksyy, sitä helpompaa hänen on tuottaa tekstiä, uskaltaa antaa tekstejä luettavaksi sekä julkaista niitä.

Kirjoittamiseen onkin hyvä ottaa rento ote. Kaikki teksti ei todellakaan tule päätymään lopulliseen raporttiin, mutta kaikki kirjoittaminen tukee yleensä oppimista ja vie näin prosessia eteenpäin. Myös Päivänsalo (2020, 209–224) ilmaisee, että kirjoittaminen itsessään on ongelmanratkaisua, vaikkakin se voi olla haparoivaa tai soljuvaa riippuen siitä missä vaiheessa oppiminen on ja miten tottunut kirjoittaja on. 

Omaan tekstiin ei kannata myöskään kiintyä liikaa, sillä hyvästäkin tekstistä pitää voida luopua, mikäli se ei täsmää tutkimusraportin kokonaisuuden kanssa eli vie huomiota sivuraiteelle. Vuosien varrella voi olla vaikea hahmottaa mitkä tekstit lopulta tulevat kuulumaan varsinaiseen raporttiin ja mitkä tekstit ovat osa oppimisprosessia, mutta niille ei ole sijaa lopullisessa käsikirjoituksessa. Tässä auttaa varastotiedoston rakentaminen, kunnollisilla hakusanoilla. ”Varasto” toimii huonon tekstin tai sivuraiteelle suistuneen tekstin sijoituspaikkana. Tekstiä ei siis tarvitse eikä sitä kannata tuhota lopullisesti, vaan sijoittaa ”varastoon”. Tällöin siitä on todennäköisesti helpompi luopua ja tällöin se on mahdollista palauttaa käsikirjoitukseen jossain muodossa, mikäli tilanne myöhemmin niin vaatii. Varastoon kannattaa luoda jonkinlainen hakusysteemi, että siellä oleviin aineistoihin pääsee myöhemmin vaivattomasti käsiksi.