Marko Forsell
O’Connor, Brian. 2022. Joutilaisuus: essee filosofiasta. Tampere: niin & näin.
Brian O’Connor kirjoitti kirjan ”Idleness: a philosophical essay” vuonna 2012, ja sen suomensi tänä vuonna Tommi Kakko. O’Brien nostaa ajankohtaisen asian tapetille ja kysyy, miksi joutilaisuus koetaan lähes moraalittomana ja siihen kohdistuu erittäin negatiivinen kaiku. Hän käy läpi joitain keskeisiä filosofisia näkemyksiä joutilaisuutta vastaan ja osoittaa tekstissään, etteivät perustelut välttämättä läpäise tarkempaa tarkastelua.
Itselleni kirjan tärkein anti oli tuoda työn ja vapaa-ajan rinnalle kolmas ajankäytön tapa, joutilaisuus. Vaikkei tällaisen jaon tekeminen kenties ollut kirjan perimmäinen tarkoitus, tämä jako antoi syytä pohtia joutilaisuuden merkitystä yhtenä osana ihmisen elämää. En ole valmis täydelliseen joutilaisuuteen, mutta sen roolia merkityksellisen elämän saavuttamisessa jäin pohtimaan.
Varsinkin kristillisessä perinnekulttuurissa laiskuus nostetaan perisyntien joukkoon. Joutilaisuus usein rinnastetaan laiskuuteen, joten joutilaisuuden negatiivinen kaiku on tätä kautta varsin ymmärrettävää. Tästä huolimatta O’Connor ottaa tehtäväkseen tarkastella, voisiko joutilaisuutta tavoitella tai jopa pitää nautinnollisena. Joutilaisuuteen kuuluu, että se koetaan tilana, jossa ei tavoitella mitään, ei pyritä mihinkään tarkoitukseen. Näin ollen joutilaisuuteen voisivat kuulua levollisuus ja nautinnollisuus. Joutenolo nostetaankin tehokkuutta ja tuottavuutta vastaan. Joutilas ihminen ei koe sisäisesti valtakamppailua itsensä kanssa siitä, että jotakin (enemmän) pitäisi saada aikaiseksi. O’Connor erottaa joutilaisuuden vapaa-ajasta. Vapaa-aika erotetaan työstä ja usein vapaa-aikaan kuuluu ajatus työstä toipumisesta ja seuraavaan työhön valmistautumisesta. Näin ollen vapaa-ajalla on päämäärä; sen täytyy tarjota riittävästi toipumista työstä, jotta työtä voidaan tehdä lisää. Joutilaisuudelta tällainen tavoite puuttuu. Joutilaisuus irrottaa itsensä täysin tuotantokoneiston vaatimuksista eikä se pyri olemaan millään tavoin hyödyllinen.
Valtaosa joutilaisuuteen viittaavista filosofisistia teksteistä on kirjoitettu nykyaikana, ja tekstejä leimaavat keskustelut yksilönvapaudesta, yhteiskuntajärjestelmästä, demokratiasta, kapitalismista ja järjestä. O’Connor tarkastelee näitä ajatuksia tuottaneista filosofeista keskeisesti Robert Burtonia, Immanuel Kantia, G. W. F. Hegeliä, Karl Marxia, Arthur Schopenhaueria, Simone de Beauvoiria, Friedrich Schlegeliä sekä Herbert Marcusea.
Emme voi väheksyä nyky-yhteiskunnassa työn merkitystä ihmiselle. Lähes jokaisen meistä täytyy työskennellä, jotta voimme hankkia ruokaa ja suojaa ja elää ihmisarvoista elämää. Työ kykenee jopa tarjoamaan joillekin identiteetin, ja vielä toiset pystyvät hankkimaan itselleen jonkin yhteiskunnallisen roolin työn kautta. Valistuksen mukanaan tuoma ajatus ihmisen velvollisuudesta hioa itsestään moraalinen toimija paistaa tässä taustalla. Ihmisellä itsellään on velvollisuus kehittää itseään eteenpäin ja tehdä itsestään hyödyllinen ja tuottava yhteiskunnan jäsen.
Kant nostaa esiin ”arvoisuus”-käsitteen, jonka mukaan joutilaisuuden sijaan ihmisen täytyy osallistua ympäröivän yhteiskunnan kehittämiseen. Kiireettömyys, tai joutilaisuus, on mahdollista vain, jos irtisanoudumme ympäröivästä maailmasta. Rationaalinen ihminen ei voi jäädä tahdottomaksi ja hoivattavaksi lapseksi, vaan hänen täytyy kantaa vastuu itsestään ja ympäristöstään. Kant esittää, että rationaalisuus erottaa ihmisen elämistä ja näin ollen järki tarjoaa meille tien aitoon vapauteen. Joutilas ihminen ei toimi ihmisen arvoisesti, sillä rationaalisesti ajatellen joutilaisuus ajaa lopulta ihmisen perikatoon.
O’Connor kuitenkin perustelee, että Kantin näkemys siitä, että ihmisarvoinen elämä vaatii ponnisteluja, ei kuitenkaan täysin kykene vakuuttamaan. Kantin mukaan rationaaliselle ihmiselle elämisen arvoinen elämä syntyy ponnistelujen ja saavutusten kautta. O’Connor kuitenkin toteaa tämän olevan vailla perusteita oleva myytti. Kant joutuu myöntämään, että voidaan kuvitella joutilas elämä, josta ei löydy paljoakaan valittamisen aihetta. ”Arvoisuuden” käsite nojaa ajatukseen ympäristön asettamista vaatimuksista, ja Kant vain toteaa, että tämän vuoksi itsensä hyödylliseksi tekeminen ja ponnistelu ovat joutilaisuutta arvokkaampaa. Näin ei kuitenkaan välttämättä tarvitse olla.
Hegel lähtee vastustamaan joutilaisuutta toisesta näkökulmasta. Hänelle joutilaisuus asettuu vasten nyky-yhteiskuntaa. Joutilaisuus on haave, jota ei edes kyettäisi pohtimaan ilman nykyistä toimintaympäristöämme. Hegel esittää, että vapaus ihmiselle syntyy suhteestamme toisiin yhteiskunnassamme. Työ on yksi suhde kahden tai useamman ihmisen välillä. ”Halu joutilaisuuteen on halua johonkin, johon emme voi oikeastaan kyetä, kun ottaa huomioon, millaisia yksilöitä nyky-yhteiskunta on meistä muovannut” (s. 53).
Hegelille keskeinen ”tunnustuksen” käsite ohjaa ihmisen toimintaa. Ihminen käsittää itsensä sosiaalisen kanssakäymisen kautta ja saadessaan tunnustusta toiselta. Nyky-yhteiskunnassa tunnustuksen saamiseen liittyy oleellisesti hyödyksi oleminen toisille. Toisten ihmisten mielipiteet ovat tärkeitä sille, miten näemme itsemme, ja ihmiset ovat herkkiä toisten arvosteluille. Muiden mielipiteet muodostavat meille ne normit, joiden mukaan käyttäydymme. Hegelille nämä normit, säännöt ja tunnustaminen ovat keskeisiä sivistyneen ihmisen merkkejä.
O’Connor nostaa esiin kysymyksen siitä, luoko moderni ja sivistynyt elämä tarpeeksi hohdokkaan vaihtoehdon barbaariseen joutilaisuuteen. Nyky-yhteiskunnan vaatimukset pakottavat ihmistä toimimaan ja kilvoittelemaan. Onko siis jatkuva itsekuri aikaan saamiseen ja itsensä orjuuttaminen hyödyksi olemiseen riittävän houkuttavaa joutilaisuuteen verrattuna? ”Niin kauan kuin moderni maailma aiheuttaa ahdistusta, joutilaisuus tulee vaikuttamaan houkuttelevalta” (s. 70).
Edeltä käy esille argumentti ihmisen tarpeesta olla hyödyllinen. Toisena argumenttina filosofit ovat käyttäneet joutilaisuuden tuottamaa tylsyyttä. Kuitenkin tylsyys viittaa pikemminkin tunnetilaan, kun taas joutilaisuus viittaa käytökseen. Joutilaisuus ei välttämättä johda tylsyyteen. Näin joutilaisuuden tuottamaa tylsyyttä ei voida pitää kovin hyvänä argumenttina joutilaisuutta kohtaan. Schopenhauer kuitenkin esittää joutilaisuuden olevan mahdotonta juuri siksi, että se johtaa tylsyyteen. Hänen mukaansa tylsyyden välttäminen ajaa meidät aina toimimaan kohden jotain päämäärää. Ihmisen toimintaa motivoi hänen halunsa välttää tylsyys ja näin ollen joutilaisuus ei olisi mahdollista. Schopenhauer kuvaa ihmistä tahtovaksi ihmiseksi. Tahto voidaan käsittää vietiksi, jolla on jatkuvasti jokin kohde. Ihminen jatkuvasti tahtoo jotain. Tahto siis ajaa ihmistä eteenpäin ja aina ihmisen saavuttaessa jonkin tahtomansa tahto löytää uuden kohteen. Mikäli tätä kohdetta ei löydy, tuloksena on tylsyys. Kuitenkin Schopenhauer löytää kyynikoiden elämäntavassa mahdollisuuden joutilaisuuden viettoon, sillä kyynikot eivät pyrkineet mihinkään eikä heillä ollut tavoitteita elämälleen. Joissakin rajatuissa tapauksissa joutilaisuus kuitenkin näyttää olevan mahdollista. Kuitenkin nyky-yhteiskunta kasvattaa ihmistä ylläpitämään yhteiskunnallista asemaa ja ainakin jonkin verran ponnistelemaan sen pitämiseksi.
O’Connor esittää, että joutilaisuuden ja työn välisestä maastosta voidaan löytää leikki, joka ainakin osittain purkaa näiden välistä jännitettä. Joutilaisuus on vapaa tehokkuuden normista ja niin on myös leikki. Leikillä itsellään ei ole muuta päämäärää kuin leikki, se palvelee vain itseään. Herbert Marcuse on esittänyt leikin olotilana, joka voisi olla ihmisen saavutettavissa. Tällainen ideaalitila voitaisiin saavuttaa, mikäli työn määrä voitaisiin minimoida tai jos työstä voitaisiin saada leikkiä.
O’Connor lopettaa kirjansa pohtimalla joutilaisuutta vapautena. Useat joutilaisuutta kohtaan esitetyt vastaväitteet pyrkivät osoittamaan, että joutilaisuus olisi ihmisen vapauden esteenä. Tätä käsitystä O’Connor pyrkii kirjallaan haastamaan. Joutilaisuutta vastustavat argumentit pyrkivät osoittamaan, että aikaansaaminen ja tavoitteellisuus kuuluvat rationaalisen ihmisen toimintaan ja näin ollen joutilaisuus olisi epärationaalista, siis ei-ihmismäistä. O’Connor viittaa Robert Louis Stevensonin huomioon, ettei kaikki oleellinen ja merkittävä tapahdu liiketoiminnan sisällä. Päinvastoin ”taukoamaton uutteruus rapauttaa kokemiskykyä ja vähentää kokijan ’elinvoimaisuuta’” (s. 132).
Nykyaikainen vapaus-käsite viittaa usein rationaaliseen itsemääräämiskykyyn ja tämä lähtökohtaisesti tuomitsee joutilaisuuden. Tämän vuoksi O’Connor esittääkin, että klassinen käsitys vapaudesta itsensä toteuttamisena toteutuu joutilaisuudessa jopa paremmin kuin itsemääräämiskykyyn nojaavat määritelmät. Joutilaisuudessa voimme kokea paremmin tunteen siitä, että olemme itse valitsemassa arvomme ja toimimme näiden mukaisesti. Joutilaisuus vapauttaa ulkopuolisista paineista eikä vaadi meitä muuttumaan jonkin ulkoisen vaikutuksen takia toisenlaiseksi. Onnellisuutta ei alisteta millekään korkeammalle ihanteelle, vaan ”[j]outilas itse on sinut itsensä kanssa” (s.142). Joutilaisuus on omalta osaltaan kritiikkiä nyky-yhteiskunnan välineellisyydelle, kilpailulle ja kurinalaiselle tavoitteellisuudelle.
Marko Forsell, KTT, VTM
Johtaja (TKI)
Centria-ammattikorkeakoulu
p. 040 808 5128
