Marko Forsell
Ahmed, Sara. 2018. Tunteiden kulttuuripolitiikka. Tallinna: niin & näin.
Sara Ahmed kirjoitti kirjan ”The Cultural Politics of Emotion” jo vuonna 2004 ja se suomennettiin vasta tänä vuonna (2018). Aihetta suomennokselle olikin, sillä Ahmedin teoria tunteiden, kielen ja ruumiiden suhteista on osoittautunut hedelmälliseksi. Kirjassa osoitetaan, kuinka tunteita voidaan siirtää koskemaan tiettyjä ruumiita ja kuinka näin rakennetaan yhteisöjä ja suhteita. Tunteita hyödynnetään voimakkaasti myös 2000-luvun retoriikassa.
Kirja rakentuu kahdeksasta luvusta ja sillä on erikseen johdanto ja kirjan päättävä yhteenveto. Luvuissa käsitellään erikseen tunteita kipu, viha, pelko, inho, häpeä, rakkaus, queer-tunteet ja feministinen sitoutuminen. Kirjan aloitus toimii voimakkaana herättäjänä. Meille esitetään evoluutio ja ihmisen evoluutio järjen kehittymisenä ja rationaalisuuden voittokulkuna. Olemme ihmislajina kyenneet ylittämään tunteiden vaikutukset ja päätymään korkeaan sivilisaatioon teknologisen kehittymisen myötä. Tunteet eivät vaikuta rationaaliseen päätöksentekoomme. Ja nyt kun olemme luomakunnan huipulla ja kyenneet luomaan jo lähes valmiin utopian, niin muualta tulevat pakolaiset uhkaavat kansakuntaa. ”He” tulevat ryöstämään ”meiltä” meille kuuluvat edut. Eli rationaalisuuden voittokulun päässä ei olekaan utopia, vaan tunteisiin ja pelkoon vetoava uhkakuva kansakunnan tuhosta. ”Meistä” voikin tulla jotain alhaisempaa, jos sekoitumme ”heihin”.
Ahmed ei kysy mitä tunteet ovat, vaan mitä tunteet tekevät! Tarkoituksena on selvittää, kuinka tunteet kiertävät ruumiiden välillä ja kuinka ne liimaantuvat kiinni joihinkin ruumiisiin. Tunteiden kohteet muokkaavat ja muokkaantuvat tuntemuksista. Saatamme oppia pitämään joistakin kohteista, kuten koirista, mutta useiden kohtaamisten ja kokemusten jälkeen alkuperäinen reaktiomme voi muokkaantua suuntaan tai toiseen. Näin ollen kohteiden vaikutukset muokkaantuvat menneisyyden pohjalta. Ahmed esittääkin, että erilaiset kohteet voivat sijaistaa toisia kohteita ja että voimme kiinnittää tunteita haluamiimme kohteisiin. Voimme esimerkiksi tehdä pakolaisryhmästä ”likaisen” ilman kosketusta heihin.
Kirjassa esitetäänkin merkityksellinen analyysi tunnetalouden synnystä, kun tunteita ei ole olemassa pelkästään kokijassa tai kohteessa, vaan että tunteet saadaan kiertämään kohteesta toiseen. Tämä kiertoliike auttaa meitä ajattelemaan tunteita myös sosiaalisina kokemuksina. Voimme huomata tunteiden liikkuvan kohteiden mukana, mutta voimme myös havaita, että kykenemme siirtämään tunteita kohteista toisiin. Tunteet sekä liikuttavat kokijaa, että pitävät häntä paikoillaan. Tunteiden kohteleminen osana tunnetaloutta tuo myös esiin tunteiden tuottamisprosessit. Tunteista voi tulla ”fetissejä”, jotka ovat kohteissa, mutta joiden tuotantohistoria on unohtunut. Tunteet voivat muodostua performatiivisiksi ja saada aikaiseksi puhetekoja. Me voimme osoittaa jonkin syyksi menetyksiimme ja näin muuntaa surun vihaksi. Me voimme ”liimata” tunteita ihmisryhmiin ja näin muuntaa esimerkiksi vastenmielisyyden tunteen vihaksi ja lopulta vihateoiksi.
Tunteiden sosiaalisuus pyrkii painottamaan tunteiden muodostumista myös yhteiskunnallisina ja kulttuurisina käytänteinä, normeina. Tietyllä tavalla tulee tuntea. Tämä ulottuvuus on jäänyt tunteiden psykologisoinnin vuoksi taka-alalle, koska psykologiassa tunteita pidetään varsin henkilökohtaisina ja jopa jakamattomina. Ahmedin mukaan tunteet ovat keskeisiä, kun psyykkinen ja sosiaalinen rakentuvat objekteiksi ja että objektiivisuus seuraa tästä. Tunteet eivät siis ole yksilössä tai yhteisössä, vaan toimivat näiden pinnalla ja tekevät yksilön ja yhteisön kuvaamisen mahdolliseksi.
Kontingentti kipu luku esittää kivun käyttöä ja kierrättämistä politiikassa, kun halutaan toimintaa tai muokata identiteettejä. Kun kysytään, mitä kivun tunne tekee ruumiille, niin huomaamme ruumiin muokkaantuvan materiaalisesti ja elävänä olentona. Kivusta saattaa jäädä ruumiiseen näkyvät jäljet, mutta se voi vaikuttaa myös näkymättömänä ihmisen tulevassa toiminnassa ja tuntemisessa. Kipu myös palauttaa ihmisen erittäin konkreettisesti takaisin ”nahkansa sisälle”. Ruumiin toimiessa normaalisti emme huomaa sitä, mutta kun kohtaamme kipua, niin ruumiin olemassaolo tulee erittäin pinnalle kokemuksena. Vaikka kipu on varsin yksinäinen tunne, niin sitä ei koskaan koeta täysin yksin. ”Todella yksityinen kipu päättyy itsemurhaan ilman viestiä (s. 43).” Haluamme rakastamiemme ihmisten tietävän kivustamme.
Kivun politiikassa ”haavasta” tehdään fetissi, se alkaa edustaa ruumista ja luo sille identiteettiä. Unohdamme, kuinka jotain ihmisryhmää on loukattu menneessä ja kuinka ihmisryhmän kohtelu on aikojen saatossa edennyt, ja asetamme ihmisryhmän edustamaan jotain mennyttä vääryyttä, joka on oikaistava. Hyvänä esimerkkinä toimii alkuperäiskansojen kohteleminen ja sen korvaaminen. Tätä vastaan nostetaan toisenlaisia tarinoita, kuinka valkoista miestä loukataan, kun hänet laitetaan avaamaan kansakunta toisille tai korvaamaan omalla työllä ansaittuja etuja.
Viha järjestäytyy luku osoittaa, kuinka kansakuntaa voidaan yhdistää ja erottaa toisista kansoista ”liimaamalla” vihaa ulkopuoliseen toiseen. Varsinkin tässä luvussa Ahmed käsittelee tarkemmin tunnepitoista taloutta ja kuinka tunteet osoitetaan kohteeseen ja kuinka ne saadaan liikkumaan kohteesta toiseen. Vihaa voidaan järjestää osoittamalla, kuinka yksilöltä viedään jotain pois ja pahimmassa tapauksessa hänet korvaa joku ”toinen”. Vihan kautta pelolle luodaan hahmo, josta voidaan rakentaa uhka. Viha ei siis ole yksilössä tai kohteessa, se tuotetaan niihin. Vihasta tehdään jotain taloudellista, joka voidaan laittaa kiertämään kohteesta toiseen; tämä on tunnepitoista taloutta.
Marx esittää pääoman kertymistä rahan ja tavaran liikkeellä seuraavasti: Raha — Tavara — Raha. Tässä siis Tavaran ostamisen tarkoituksena on tehdä sillä lisää rahaa. Ahmed esittää, että samanlainen logiikka on löydettävissä tunnepitoisesta taloudesta: Tunne — Kohde — Tunne. Tärkeää on saada tunne, olkoot se vaikka valta, arvo tai merkitys, kiertämään ja kasautumaan erilaisiin tunnepitoisiin kohteisiin. Tärkeää on huomata, ettei kohde ole mitenkään tunteen alku tai määränpää. Kohde on vain väliaikainen sijaintipiste tunteelle, josta se voidaan tarvittaessa siirtää muualle tai jonne sitä voidaan, ainakin väliaikaisesti, kasata. Merkityksellistä tässä on huomata, että pystymme kasaamaan tunnepitoisuutta ruumiisiin, myös omiimme, erilaisten toimien kautta.
Tunnetalouden liikkeen näkee hyvin ”valepakolaisen” tapauksessa. Me pystymme osoittamaan vihantunteita valepakolaisia kohtaan, jotka tulevat tänne pettämään ja varastamaan meiltä. Kuitenkin tiedämme, etteivät kaikki pakolaiset ole valepakolaisia. Koska emme tiedä ketkä heistä ovat, niin pystymme osoittamaan vihantunteita kaikkia pakolaisia kohtaan siitä syystä, että kuka tahansa heistä saattaa olla valepakolainen. Näin siis vihantunne voidaan siirtää yleisestä ”valepakolaisesta” keneen tahansa yksilöön, joka on tänne tulossa pakolaisena. Tässä voidaan myös nähdä, kuinka voimme investoida tunteita käsitteisiin. Valepakolaiset tekevät mitä erilaisempia rikoksia: varastavat, raiskaavat, pettävät ja valehtelevat. Vaikkei kukaan yksittäinen pakolainen tekisikään näistä kuin yhtä rikosta, niin valepakolainen tekee niitä kaikkia ja näin ollen kuka tahansa pakolainen on potentiaalinen valepakolainen, joka tekee kaikkia näitä rikoksia.
Pelon tunnepitoinen politiikka luku esittää, kuinka pelon kautta pyritään rajoittamaan tai helpottamaan ihmisten liikkumista. Pelon talous on syntynyt terrorismin vastaisista toimista, joissa ”terrorismi” yhdistetään joihinkin ruumiisiin toisten sijasta. Pelolle haetaan kohde ja samalla kohteesta tehdään syy. Osoittamalla toista ihmistä ja kertomalla, että tätä pelätään, toisesta ihmisestä tehdään myös pelon syy. Tekemällä ihmisryhmistä stereotypioita, voidaan kokonaisia ihmisryhmiä alistaa pelon lähteeksi. Pelon merkittävä tehtävä on tehdä jostain näkymättömästä uhkasta tai ahdistuksen tunteesta näkyvää. Näkyväksi tekemällä kohteesta saadaan jotain, mitä vastaan taistella.
Ikävä kyllä ihmisten halu saada syy ja kohde pelolleen ajaa joskus sen yli, että onko näin todellisuudessa. Tunteiden talous perustuu tunnesiirtoon kohteiden välillä. Pelon tunteen siirtäminen mahdollistaa että, joku alkaa määritellä mikä on pelottavaa ja mikä ei. Pelolla voidaan aikaansaada alistuminen valtaapitäville tai valtaa tahtoville pyrkimyksille. Pelosta voidaan tehdä vallankäytön teknologia.
Inhon performatiivisuus luku näyttää kuinka inhon tunteella voidaan luoda inhottavuutta ja näin osoittaa jokin ihmisryhmä, joka tulisi karkottaa tai erottaa muusta ryhmästä. Inhon tunne on varsin yleismaailmallinen ja koemme inhoa varsinkin sellaista kohtaan, joka näyttää syötävänä inhottavalta. Kun olemme tekemisissä inhottavan kanssa, niin pelkäämme sen ”tarttuvan” ja että tästä inhottavasta tulee pelkän kosketuksen kautta pysyvä osa minuuttamme.
Voimme tehdä kohteista inhottavia osoittamalla niiden koskettaneen inhottavaa. ”[M]ikä tahansa, mikä on ollut kosketuksissa etoviin asioihin, muuttuu itsekin etovaksi (115).” Alkuperäiskansojen alastomuus ja suora kosketus inhottaviin asioihin ja tapoihin tekee heistä vältettäviä ja likaisia kohteita, kohteita, joita voi inhota. Inhottavat asiat ”liimaantuvat” kosketuksen kautta niitä käsitteleviin ihmisiin.
Vihapuhe käy esimerkistä, kuinka ihmisryhmistä pyritään tekemään inhottavia. Vihapuheella osoitetaan, kuinka jokin ihmisryhmä on ajatuksiltaan, tavoiltaan tai historialtaan likainen ja kuinka tämä likaisuus on heihin pysyvästi kiinnijäänyt ominaisuus. Toistojen kautta jostain inhottavaksi kelpaavasta piirteestä tehdään pysyvä osa jonkin ihmisryhmän määritelmää. Tässä tulee esiin inhon performatiivisuus. Kun sanomme jotain inhottavaksi, niin tämä ei jää pelkästään puheteoksi. Puheella tartutamme (oksennamme) inhon tunteen kohteeseen ja näin levitämme tätä tunnetta myös ympäristöömme muihin ihmisiin.
Häpeä toisten edessä luvussa osoitetaan, kuinka häpeän tunteen kautta voidaan rakentaa koko kansakuntaa. Häpeä ei välttämättä tarkoita syyllisyyttä. Tämä on tärkeä huomata, kun puhumme nykymaailmassa vastuunottamista menneiden sukupolvien tekemisestä (tai tekemättä jättämisistä). Häpeä on lähtökohtaisesti tunne, että olen tehnyt jotain, joka tuntuu pahalta. Tähän tunteeseen liittyy erottamattomasti myös tunne kiinnijäämisestä tai ainakin pelko paljastumisesta. Toinen saa tietää mitä olen tehnyt ja hän ajattelee minusta nyt toisin. Häpeän tunteessa huomaamme eron minän ja ihanneminän välillä, ”olen jotain muuta kuin haluaisin”. Syyllisyydeksi tämä muotoutuu silloin, kun konflikti on yliminän ja minän välillä, ”teen jotain toisin kuin pitäisi”. Häpeä on tunnehinta, joka nousee esiin, kun emme noudata asetettuja normeja.
Rakkauden nimissä luku esittää kuinka rakkauden tunnetta voidaan käyttää luomaan kansallista ihannetta, joka sitten petetään toisen tahon toimesta. Erilaiset ”viharyhmät” ovat kääntäneet vihan tunteensa muita kohtaan rakkauden julistuksiksi omanlaisilleen. ”Viharyhmät” rakastavat kaltaisiaan. Rakkauden kautta pyritään luomaan ihanneyhteisöjä, yhteisöjä, jotka arvostavat samankaltaisia asioita. Tällaisessa ihanneyhteiskunnassa ihanteelliset partnerit (samaa rotua / eri sukupuolta) uusintavat itseään tuottaen uuden ihanteellisen sukupolven edustajan. Freud esittää, että tekemällä rakkaudesta kaiken keskipisteen ihmiset tavoittelevat onnellisuutta ja pakenevat kärsimystä. Rakkaus näin koettuna on varsin ristiriitainen tavoittelun kohde; rakastamalla teemme oman onnellisuutemme riippuvaiseksi toisten toimista.
Rakkauden kohteessa löydämme jotain ihannoitavaa, jotain tavoiteltavaa. Näin ollen rakkauteen kuuluu kohteen arvostaminen. Kohde tuottaa arvoa olemalla ihanne. Tunnetalous näkyy tässä siten, että investoimme tunteitamme ihannoimaamme kohteeseen. Tästä toisesta tulee arvokas toiminnan kohde. Tärkeää on huomata, että me kuitenkin projisoimme omia ihannekuviamme toiseen, joita siinä joko on tai ei ole. Ongelmalliseksi tämän tekee se seikka, että nyky-yhteiskunta idealisoi vain tietyn tyyppisiä kohteita. Mahdollistamme vain tietyntyyppisten kohteiden rakastamisen ja epäämme tämän mahdollisuuden toisilta kohteilta. On siis mahdollista rakastaa vääriä kohteita ja näin tehdä koko rakastamisen tunteesta inhottavuuden lähteen.
Queerit tunteet luku käsittelee, erityisesti edellisen luvun ajatusta väärien kohteiden rakastamisesta ja ylipäätään tunteiden kohdistamisen vääriin kohteisiin. Yhteiskunnan sisällä on mahdollista tuntea eri tavoin samasta asiasta riippuen siitä, ketkä ovat tunteen kohteena. Väärän kohteen rakastaminen näkyy varsin hyvin samaa sukupuolta olevien rakkauden tunteissa. Yhteiskuntamme normi on, että heteroseksuaalinen pariskunta lisääntyy avioliitossa ja osoittavat olevansa hyviä vanhempia ja naapureita. Mitä ajattelemme queereista, jotka eivät mahdu tähän normiin? Queerien kautta tarkasteltuna huomaamme, että nautintotaloudessa käsketään ”kuluttamaan niin paljon kuin pystyt”, mutta vain normien mukaan, etteivät nautinnot houkuttele sinua pois normista ja velvollisuuksista.
Feministinen sitoutuminen luvussa nostetaan esiin, kuinka miehet ja naiset saavat ja voivat kohdata erilaisia tunteita. Feministinen kritiikki auttaa näkemään varsin selkeästi, kuinka jotkin tunteet ovat institutionalisoituja ja esimerkiksi kahden samaa sukupuolta olevan välillä ei saisi tuntea rakkauden tunnetta, ei ainakaan yhteistä lasta kohtaan. Feministisen teorian parasta antia on nostaa esiin ja kritisoida vakiintuneita totuuksia. Usein näiden asioiden esiin nostaminen aiheuttaa ahdistusta ja vihan tunnetta asioiden esittäjiä kohtaan. Kyseenalaistaessamme asioita huomio saattaa nopeasti siirtyä pois asiasta ja kohdistua asian esittäjän persoonaan. Kohtaamme tällaista toimintaa jatkuvasti sosiaalisessa mediassa. Kun joku kyseenalaistaa hyväksyttyjä ”totuuksia”, niin tätä vastaan reagoidaan nostamalla vihan tunteita esittäjää kohtaan. Huomaamme erittäin selkeästi tunnetalouden liikkeen tässä. Ei horjuteta olemassa olevaa maailmanjärjestystä, jotta taloudelliset prosessit eivät kärsisi. Tunnetaloudessa tämä näkyy epävarmuuden ja huolen tunteiden uudelleen suuntaamisena pois kritiikin kohteena olevista asioista kohti kritiikin esittäjää.
Feminismi tarjoaa meille myös työkaluja vastata kysymykseen: Mitä voimme tehdä? Feminismi kritisoi vallalla olevia käsityksiä rooleista ja malleista. Näin ollen ylläpidetään toivoa toisenlaisesta tulevaisuudesta. Se, miten asiat ovat nyt, ei tarkoita, että niiden tulee olla näin tulevaisuudessa. Feminismi tulee nähdä liikkuvana kritiikkinä, joka ottaa kohteekseen kulloinkin vallalla olevia käsityksiä ja näin ollen se ei voi eikä saa jäädä paikoilleen.
Ahmed tiivistää lopuksi, että tunteet ovat sidoksissa ruumiisiin ja merkkeihin. Tunteet saadaan liikkumaan kohteiden välillä ja ne saadaan tarttumaan kohteisiin. Tätä liikettä voidaan kuvata tunnetaloudella. Tunnetalouden kautta voimme tehdä joistain tunteista oikeutettuja ja toisista vääriä, mutta kyseenalaistamalla ja tarkastelemalla näitä tunteiden liikkeitä meidän on mahdollista muuttaa olemassa olevaa tunnekiertoa kohteesta toiseen. Me pystymme puheen kautta ja tunteita herättämällä saamaan aikaiseksi tekoja. Puhuminen ja tunteiden herättäminen eivät ole neutraaleja toimia, vaan näillä toimilla on seurauksia. Tärkeää on huomata tunteiden merkittävä osa retoriikassa, meitä eivät siis liikuta pelkästään sanat vaan myöskin tunteet.
Ahmedin kirja avaa useita erilaisia polkuja jatkaa tunteiden tutkimusta. Itse liiketalouden opettajana teoria tunnetaloudesta ja tunteiden liikkeestä tuntuu varsin merkitykselliseltä. Varsinkin nyt meneillään olevassa tieto- ja palveluiden tuotantoyhteiskunnassa voimme havaita merkityksen ja tunteiden tärkeyden. Myös viihdeteollisuuden nousu merkittäväksi teollisuuden haaraksi pelaa tunteilla. Sosiaalinen media pelaa jatkuvasti tunteillamme ja erilaiset ryhmittymät pyrkivät siirtämään tunteitamme kohteista toisiin tai pyrkimällä liimaamaan erilaisia tunteita haluamiinsa kohteisiin. Ahmed tarjoaa työkaluja niin näiden tunneliikkeiden seuraamiseen, herättämiseen ja niitä vastaan suojautumiseen.
Marko Forsell
koulutusalapäällikkö
Centria-ammattikorkeakoulu
p. 040 808 5128
