Sairaanhoitajakoulutus – ammattipätevyysdirektiivin säätelemä koulutus

Ammattipätevyysdirektiivin teksti on pääosin kirjoitettu 1970-luvun alkupuolella. Tämän päivän modernin hoitotyön näkökulmasta sisältö on ollut monin paikoin ongelmallinen ja vanhahtava, sillä terveysala on hyvin erilainen kuin 50 vuotta sitten. Direktiivin käsitteistössä esiintyy edelleen vahva lääke- ja luonnontiedepainotteisuus ja tautikeskeisyys. Tämä lähtökohta ei tunnista hoitotieteen tietoperustasta nousevaa teorianmuodotusta, käsitteistöä eikä myöskään alan tämän hetken trendejä, kuten näyttöön perustuvan hoitotyön tai terveyden edistämisen vaatimuksia.

Direktiivin jakso 3, artiklat 31-33, sisältävät tietoja yleissairaanhoidosta vastaavan sairaanhoitajan koulutuksesta sekä ammattitoiminnan harjoittamisesta. Direktiivitekstissä käytetään muotoa yleissairaanhoidosta vastaava sairaanhoitaja. Toisin kuin lääkäreillä, sairaanhoitajien kohdalla ei avata erikoistumispätevyyksiä eikä käytetä etuliitteitä, kuten erikoissairaanhoitaja. Sairaanhoitajan koulutukseen on kuuluttava yhteensä vähintään kolme vuotta opintoja, joiden määrä voidaan lisäksi ilmoittaa vastaavina ECTS-pisteinä. Koulutukseen on sisällyttävä vähintään 4 600 tuntia teoreettista ja kliinistä opetusta, josta teoreettisen opetuksen osuuden on oltava vähintään kolmasosa ja kliinisen opetuksen osuuden vähintään puolet koulutuksen vähimmäiskestosta.

Suomalaisesta sekä eurooppalaisesta näkökulmasta direktiivin päivitystyöhön on esitetty toistuvia vaatimuksia. Päivitystyö on edennyt hitaasti moniosaisen direktiivin yksi osa-alue kerrallaan. Direktiivin kokonaisuudistusta on käytännössä tehty ammattinimike kerrallaan ja sairaanhoitajia koskeva vuoro tuntuu usein viipyvän. Tärkeä sairaanhoitajia koskeva avaus saatiin vuonna 2013, jolloin astui voimaan direktiivin muutos edellä mainittujen artiklojen osalta. Direktiiviteksti täydentyi selkeämmin hoitotieteen tietoperustasta nousevasta käsitteistöstä ja tiedosta. Erityisesti kahdeksankohtaiset sairaanhoitajan pätevyyttä kuvaavat määritteet otettiin ammattikunnassa hyvin vastaan. Direktiivin mukaan sairaanhoitajalla tulee olla:

Varsinainen kulmakivi ja samalla pulmakivi sairaanhoitajia koskevassa direktiivitekstissä on ollut liite V.2. Liite koostuu kahdesta osasta: A teoreettinen opetus ja B kliininen opetus. Teoreettinen osa sisältää opiskeltavina aiheina sairaanhoidon ja sen periaatteet, ammattietiikan sekä lääketieteen erikoisalakohtaisia oppiaineita. Perustieteet, joita hoitotyössä tarvitaan, ovat selkeästi esillä: anatomia ja fysiologia, patologia, bakteriologia, biofysiikka, ravitsemusoppi, terveydenhoito (sairauksien ehkäisy ja terveyskasvatus) sekä farmakologia. Lisäksi mainitaan yhteiskuntatieteiden, sosiaali- ja terveyslainsäädännön sekä hallinnon tietoperustat.  

Kliininen osa pitää sisällään seuraavat osa-alueet: sairaanhoito, yleislääketiede, yleiskirurgia, lastenhoito ja lastentaudit, äitiyshuolto, mielenterveys ja psykiatria, vanhusten hoito ja geriatria sekä erikseen vielä kotisairaanhoito. Näillä tarkoitetaan kansallisen konsensuksen ja ammattikorkeakouluterminologian mukaan nykymuodossaan ohjattua harjoittelua. Sairaanhoitajaopiskelijan tulee harjoitella koulutuksen aikana hoitotyön perustaitojen osaamista, sisätauteja- ja kirurgisia sairauksia sairastavan potilaan hoitotyötä sekä gerontologista hoitotyötä. Opintojen edetessä harjoittelut kattavat myös mielenterveyden hoitotyön, akuuttihoitotyön sekä lasten ja perheiden hoitotyön harjoittelut. Perinteisesti koulutuksen aikana on voinut suorittaa myös vaihtoehtoista harjoittelua (opiskelijan valinta erikoisaloittain opintojen valmistumisvaiheessa) tai niin sanottua syventävää harjoittelua, jonka on myös voinut kohdistaa tietyn hoitotyön erikoisalan mukaan.

Liitteen V.2. tekstiä on kritisoitu sen lääketiedekeskeisyydestä sekä siitä, että se ei tunnista modernin hoitotieteen ylläpitämiä tutkimussuuntauksia tai teorianmuodostusta. Terminologia ei vastaa myöskään tämän päivän vaatimuksia. Liitteen tekstistä loistavat poissaolollaan muun muassa hoitotieteen keskeiset käsitteet ja tutkimuskohteet, kliinisen hoitotieteen sekä näyttöön perustuvan hoitotieteen ja hoitotyön tietoperustat sekä esimerkiksi teorianmuodostus terveyden edistämisestä, hoitoon sitoutumista tai hoidon didaktiikasta.

Liitteen V.2. tulkintaa on tehty aika ajoin, erityisesti silloin, kun on kansallisesti uudistettu sairaanhoitajakoulutuksen opetussuunnitelmia ja päivitetty alan osaamisvaatimuksia sekä mietitty vähimmäisosaamista tai vähimmäisopintopisteiden osoittamista turvaamaan tiettyjen oppiaineiden näkyminen opetussuunnitelmien kokonaisuudessa. Direktiivin muutostarve on näkynyt selvästi kolmessa viimeisimmässä sairaanhoitajakoulutuksen tulevaisuus- ja osaamishankkeissa: Ammattikorkeakoulusta terveydenhuoltoon (2006), Sairaanhoitajan ammatillinen osaaminen (2015) sekä Osaamisen ja arvioinnin yhtenäistäminen sairaanhoitajakoulutuksessa – yleSHarviointi -hanke (2020). Suomalaiset sairaanhoitajavaikuttajat eivät ole olleet yksin vaatimassa direktiivin sisältöjen muuttamista. Mukana Suomesta ovat olleet sairaanhoitajaliitto sekä ammattikorkeakoulujen terveysalan verkosto. Euroopan tasolla keskeinen toimija on ollut Euroopan sairaanhoitajajärjestöjen liitto EFN. Lobbausta tilanteen korjaamiseksi on tehty jo vuosia. Vaikka EU-tason päätöksentekojärjestelmä on hidas, silti jotakin on jo tapahtunut.

EU-komission pyynnöstä direktiivin artiklan 31 kohdan 6 sairaanhoitajakoulutuksen tietoperusta sekä kohdan 7 sairaanhoitajan pätevyyttä kuvaavat määritteet (vähimmäisvaatimukset) olivat tarkastelussa vuonna 2020. Tarkoitus oli huomioida entistä paremmin tieteen ja teknologioiden yleinen kehitys direktiivitekstissä. EU-komissio velvoitti tutkimuslaitos SPARK:n laatimaan asiasta raportin. Suomesta SPARK:n kyselyyn vastasivat luonnollisesti sairaanhoitajaliiton edustajat sekä terveysalan verkosto koulutusorganisaatioiden edustajana. Raportin mukaan direktiiviteksti osoittaa sairaanhoitajan tietoihin, taitoihin sekä käytännölliseen toimintaan liittyvät vähimmäisvaatimukset sekä sairaanhoitajakoulutuksen monitieteisen lähtökohdan, mutta uusia painotuksia tarvitaan henkilö(potilas)keskeisten hoitoteorioiden, terveysjohtamisen ja terveyshallinnon sekä näyttöön perustuvan toiminnan tiedon ja toiminnan edistämiseksi. Lisäksi direktiivitekstin seuraavassa päivityksessä tulee huomioida digitaalisten terveyspalvelujen (e-Health) sekä hoitotyön menetelmien entistä suurempi painoarvo.  

Uutta on myös se, että EU-komissiolla on oikeus antaa delegoituja säännöksiä ammattipätevyysdirektiivin ajantasaistamiseksi. Yksi tällainen delegoitu säädös on OKM:n komissiolta pyytämä tulkinta siitä, voidaanko korkeakoululla tapahtuva simulaatio-opetus tulkita osaksi ammattipätevyysdirektiivissä mainittua kliinistä harjoittelua. Komission mukaan ammattipätevyysdirektiivi ei sinänsä estä simulaatiopedagogiikan käyttämistä sairaanhoitajien koulutuksessa. Simulaatiot voivat täydentää kliinistä opetusta, mutta ne eivät voi kuitenkaan korvata ammattipätevyysdirektiivissä tarkoitettua 2300 tunnin ja 90 opintopisteen laajuista kliinistä opetusta, joka on toteutettava kontaktissa oikeisiin potilaisiin. Ammattipätevyysdirektiivissä tarkoitettu kliininen opetus tulee näin ollen toteuttaa siten, että sairaanhoitajaksi opiskeleva oppii hoitoryhmän jäsenenä ja suorassa yhteydessä terveeseen tai sairaaseen oikeaan henkilöön ja/tai yhteisöön suunnittelemaan, toteuttamaan ja arvioimaan asianmukaisia yleissairaanhoidon tehtäviä hankkimiensa tietojen, taitojen ja pätevyyden perusteella (OKM VN/2861/2020).