Taina Lieska
URN-tunnus luodaan pian...

Jokainen aikaansa seuraava on kuullut mielenterveyden haasteiden lisääntyneen yhteiskunnassamme. Erityisesti lapsista ja nuorista on kova huoli, mutta ylipäätään mielen hyvinvointi on yhteiskunnassamme koetuksella. Toisaalta riippuvuus nähdään ja kuullaan usein vain päihderiippuvuutena. Näkyvinä haasteina on viime aikoina otsikoihin nostettu Alfa PVP -huume ja jätevesitutkimukset, joiden mukaan huumeiden käyttö näyttää lisääntyvän.
Riippuvuus on valtava hyvinvoinnin haaste silloinkin, kun kyseessä ei ole päihteen käyttö, vaan esimerkiksi toiminnalliset riippuvuudet, kuten rahapelit, some, porno, työnarkomania tai mikä vaan riippuvuuden ilmentymä.
Olen 2005 vuodesta lähtien ollut yli 10 vuotta tiiviisti mukana kehittämässä ja toteuttamassa Suomen parasta päihdekuntoutuskokonaisuutta Kokkolassa. Sain olla mukana, kun Ventuskartano haki suomen ensimmäisenä päihdekuntoutuslaitoksena SHQS-laaduntunnustuksen, ja pääsin sisältäpäin seuraamaan Päihdekeskus Portin suunnittelua, rakentamista ja toiminnan aloittamista. Nyt olen jo useita vuosia ollut muissa tehtävissä. Niinpä oli todella mielenkiintoista päästä kurkkaamaan Soiten mielenterveys- ja riippuvuustyön sosiaalipalveluihin. Tiedossa oli, että ”kaikki on muuttunut”, yllätyksenä tuli se, kuinka paljon.
Ajan kuva
Mielenterveys- ja riippuvuustyön sosiaalipalveluita annetaan hakemuksen perusteella. Asiakaan on siis alusta lähtien osoitettava aktiivista halua saada kyseistä palvelua. Kun hakemus tulee, tehdään varsin kattava palvelutarpeenarviointi, jonka perusteella sovitaan jatko – mistä olisi paras mahdollinen hyöty käytössä olevilla resursseilla. Palvelutarpeen arviointi ei ole mekaaninen suoritus, vaan apuväline aitoon kohtaamiseen ja luottamuksellisen vuorovaikutuksen syntymiseen.
Mitä sitten voidaan tarjota? Karkeasti palveluvalikossa ovat matalan kynnyksen ryhmät, sosiaalinen kuntoutus, tuettu asuminen ja ympärivuorokautinen asuminen. Tähän kohti on kuitenkin pysähdyttävä. Tuettu asuminen on lakimuutoksen myötä muuttumassa, eikä se suinkaan ole yksikkö, johon muutetaan, vaan kotiin vietävä asumisen ja elämänhallinnan tuki. Kun sosiaalinen kuntoutus nyt yhteiskuntamme taholta ”julistettiin pannaan”, on tälle tärkeälle toimintamallille löydyttävä uusi muoto. Jatkossa tarjottaneenkin osallisuuden tukea ja tätä kotiin vietävää tuettua asumista. Nämä siis sosiaalipalveluista.
Terveydenhuollon toimintana tarjotaan selviämishoitoa, vieroitushoitoa, lyhyitä avokuntoutuksia ja osastokuntoutusta sekä nuorille kouluihin jalkautuvaa työtä. Nämä sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut toimivat toisistaan riippumattomina näennäisen ohutta rajapintatyöskentelyä lukuun ottamatta. Viikon kuluessa kävi ilmi, että myös hyte-työssä on ennaltaehkäisevän päihdetyön kokonaisuus, joka on irrallaan ilmeisesti molemmista edellä mainituista.
Kun kysyn toiminnallisista riippuvuuksista ja erityisesti vaikkapa rahapeliriippuvuudesta, johon Ventuskartanolla oli vahva menetelmäosaaminen, vastausta ei löydy. Missä nämä asiakkaat ovat? Entä apu muuhun riippuvuuskäyttäytymiseen, joka lamaannuttaa toimintakykyä ja heikentää hyvinvointia – missä nämä asiakkaat ovat?
”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin”
J.L Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista tuttu lausahdus mielessä menin ja luulin tietäväni. Hyvin nopeasti ymmärsin, että tuo tieto mikä minulla oli, esti minua ymmärtämästä tämänhetkistä toimintaa. Vertasin kaikkea siihen, minkä tiesin toimivaksi ja hyväksi. Siihen, mistä olin saanut menetelmäkoulutukset ja mistä minulla oli vahva kokemus – siihen, mistä saimme riippumattoman laaduntunnustuksen. Vasta kun uskalsin päästää irti, aloin nähdä, miten tämän hetken palvelurakenne toimii. Ymmärsin myös, että aina aiemmin olin tarkastellut tilannetta palveluntuottajan näkökulmasta. Nyt olin palvelunjärjestäjän asemassa ja tilanteessa. Palvelun järjestäjän tehtävä on minimipanostuksella saada maksimitulos – pyrkiä varmistamaan, että vähäiset resurssit kohdentuvat oikein ja lain velvoite täyttyy.
Eniten hämmästelin lukittuja ovia ja asiakkaiden näkymättömyyttä – missä he ovat? 10 vuotta päihdetyön ytimessä ei opettanut minua pelkäämään kaikkia ihmisiä. Mitä me siis täällä palvelujen ytimessä pelkäämme useiden lukittujen ovien takana?
Toinen hämmästely liittyi yhteistoiminnan näkymättömyyteen. Olisin olettanut, että kun kaikki resurssit on vedetty äärimmäisen vähäksi, otettaisiin olemassa oleva vahva osaaminen monipuolisesti kaikkien hyödyksi niin, että panostuksen tulos voitaisiin aidosti maksimoida. Hämmennyin yhä enemmän kuullessani, että meillä ei vielä ole sote-yhteisiä asiakkaita – yhteistyö on siksi työlästä. Olen ymmärtänyt ja opettanut, että koko hyvinvointialueen tavoitteena on taata asiakkaalle joustavat ja helpot palvelupolut. Täällä arjen työssä se ei kuitenkaan vielä näkynyt toimintana, josta ulkopuolisena olisin vakuuttunut asiakkaan parhaaksi tehtävänä kokonaisuutena. En kritisoi yksittäisiä toimia tai palveluita, vaan yhteistyön vähyyttä.
Oman työhistoriani vuoksi kaikki aika ja energia meni riippuvuuspalveluiden hahmottamiseen. Sain olla mukana myös mielenterveystiimin palaverissa kuuntelemassa heidän ajatuksiaan työn kehittämisestä ja toiminnan tavoitteellisuudesta.
Oli mahtavaa huomata, että työelämäjaksollani sosiaalisen erityisyys oli keskiössä. Jokainen ihminen otettiin vastaan ihmisenä. Olipa kyseessä asiakas tai työtoveri, suhtautuminen oli lempeä, ystävällinen ja aito. Jokaiselle annettiin oikeus ja mahdollisuus olla ihminen ihmisten joukossa teoista ja taustoista riippumatta.
”Kotiin paluu”
Istun päiväkeskuksessa matalan kynnyksen ryhmätiloissa. Kellon tullessa 9 ovi naksahtaa auki ja sisään tulee välittömästi kymmenkunta henkilöä. Toivotellaan huomenet, otetaan kahvit ja leivät, asetutaan istumaan. Rauhallinen puheensorina alkaa. Sisään tulee väkeä kaikessa hiljaisuudessa, tervehditään, keitetään lisää kahvia. Osa tulee sanomatta mitään, ottaa evästä ja menee omaan rauhaan syömään, toiset tervehtivät jo ovelta. Joku vie pyykit koneeseen, keskustellaan viimeviikon ruuanjakojonosta ja asunnottomien tapahtumasta mahdollisesti jääneistä vaatteista. On jo kylmä, pitäisi saada lämpimämpi takki, kun enää ei meinaa pärjätä.
Katselen ja kuuntelen, puhunkin ja hieman kyselenkin. Kaikki tämä tuntuu kotiinpaluulta. Asiakkaat, iältään arviolta 20–70, ovat miehiä, naisia, pariskuntia, tavallisia, erityisiä – ihmisiä, joilla on kylmä, nälkä, turvattomuus, yksinäisyys, ehkä kodittomuus. Kukaan ei kysele, mutta väki selvästi tuntee toisiaan. Ovat suurelta osin jo vähintään etunimituttuja toisilleen ja ohjaajille.
Mieleeni tulee tarina Kokkolan sosiaalihuollon tuki ry:n alkutaipaleelta 1950-luvulta. Henkilö paleltui hankeen, eikä ketään tuntunut kiinnostavan. Pieni joukko ihmisiä totesi, että jotain on tehtävä ja syntyi yhdistys, joka myöhemmin tunnettiin Ventuskartano ry:nä.
Ja tässä me nyt istuimme 70 vuoden jälkeen, koska oli kylmä ja nälkä. Enää ei järjestäjänä ole Ventuskartano, vaan hyvinvointialue, joka sosiaalihuoltolain nojalla on velvoitettu järjestämään kyseistä toimintaa. Yhdistyksen järjestämänä toiminta aikanaan oli päihteetöntä – siinä olin mukana. Tänään päihteettömyyttä ei edellytetä. Päihtymys ei ole ongelma, huono käyttäytyminen on kielletty, olipa päihtynyt tai ei.
Elämän ehtoopuolella oleva mummo tukeutuu mieheensä heiveröisenä, saa mieheltään lempeän katseen ja lisää mehua lasiin. Sanoja ei tarvita. Nuoremmat kävijät siirtyivät hieman sivuun niin, että vanhempi pariskunta sai likietuiset paikat pöydästä. Mummo on selkeästi heiveröisempi, mutta molemmilla on iloinen ilme ja hyvä mieli. ”Tultiin yhdessä”. Tälle päivälle oli saatu merkityksellisiä kohtaamisia, leipää ja keittoa. Nyt oli taas hyvä.
Tässä istuessa tiesin työn tarkoituksen ja merkityksen. Olla ihmisenä ihmiselle, mahdollistaa inhimillinen kohtaaminen ja turvallinen olo.
Lopuksi
Lämmin kiitos mahdollisuudesta vierailla luonanne. Otitte minut vastaan kuin pitkään poissaolleen ystävän. Sain kysyä, ihmetellä, kuunnella, olla osallinen ja oppia. Yhteiskunnassamme on vielä paljon tehtäviä, joissa ihmistä ei voi kone korvata. Tarvitsemme oikeuden ja mahdollisuuden osallisuuteen ja inhimillisyyteen – yhteisöllisyyttä, jossa voimme aidosta olla juuri sellaisia kuin olemme. Tarvitsemme ammattilaisia, jotka näkevät voimavaramme, auttavat ja kannustavat silloin, kun kaikkien muiden usko loppuu ja kun itse ei jaksa, joku jaksaa puolestamme.
Ympärillämme tehdään paljon tärkeää, näkymätöntä työtä. Ohjataan, neuvotaan, opastetaan ja kuljetaan heidän rinnallaan, joiden omat voimavarat eivät riitä. Tämä työ on näkymätöntä silloin kun se tehdään hyvin, siksi se liian usein nähdään vain kulueränä ja tuottamattomana toimintana. Minun kysymykseni kuuluu, mikä on tärkeämpää kuin inhimillisyys?
Mielenterveys- ja riippuvuustyön sosiaalipalveluissa tehdään korvaamattoman tärkeää työtä. Sosionomiopintojen tärkeänä tehtävänä on kannatella tätä sosiaalisen erityisyyttä ja inhimillistä tulevaisuusorientaatiota myös usein kovin kylmältä ja kyyniseltä tuntuvaan huomiseen.
Taina Lieska
Lehtori (sosiaalityö)
Centria-ammattikorkeakoulu
p. 050 430 6772


